The Stalingrad Madonna was drawn by a Wehrmacht Senior Medical Officer, Dr. Kurt Reuber, on the back of a map, to celebrate Christmas outside Stalingrad, 1942. In his last letter home, Reuber wrote:
“Christmas week has come and gone. It has been a week of watching and waiting, of deliberate resignation and confidence. The days were filled with the noise of battle and there were many wounded to be attended to. I wondered for a long while what I should paint, and in the end I decided on a Madonna, or mother and child. I have turned my hole in the frozen mud into a studio.The space is too small for me to be able to see the picture properly, so I climb on to a stool and look down at it from above, to get the perspective right. Everything is repeatedly knocked over, and my pencils vanish into the mud. There is nothing to lean my big picture of the madonna against, except a sloping, home-made table past which I can just manage to squeeze. There are no proper materials and I have used a Russian map for paper. But I wish I could tell you how absorbed I have been painting my madonna, and how much it means to me.”
“The picture looks like this: the mother’s head and the child’s lean toward each other, and a large cloak enfolds them both. It is intended to symbolize ’security’ and ‘mother love.’ I remembered the words of St. John: light, life, and love. What more can I add? I wanted to suggest these three things in the homely and common vision of a mother with her child and the security that they represent. When we opened the ‘Christmas Door’, as we used to do on other Christmases (only now it was the wooden door of our dug-out), my comrades stood spellbound and reverent, silent before the picture that hung on the clay wall.
A lamp was burning on a board stuck into the clay beneath the picture. Our celebrations in the shelter were dominated by this picture, and it was with full hearts that my comrades read the words: light, life and love.”
“I spent Christmas evening with the other doctors and the sick. The Commanding Officer had presented the letter with his last bottle of Champagne. We raised our mugs and drank to those we love, but before we had had a chance to taste the wine we had to throw ourselves flat on the ground as a stick of bombs fell outside. I seized my doctor’s bag and ran to the scene of the explosions, where there were dead and wounded. My shelter with its lovely Christmas decorations became a dressing station.
One of the dying men had been hit in the head and there was nothing more I could do for him. He had been with us at our celebration, and had only that moment left to go on duty, but before he went he had said: ‘I’ll finish the carol with first. O du Frohliche!” A few moments later he was dead. There was plenty of hard and sad work to do in our Christmas shelter. It is late now, but it is Christmas night still. And so much sadness everywhere.”
Junttisuomalaisten huonot euroviisuvalinnat, Pajusen lista jne. Hesan Vihreät rulettaa aina(kin) sanailun eli retoriikan tasolla. Uuden ”sinnemäkiläisen” linjan naiset ja ne muutamat (miehet), joista suurin ja kaunein on tietysti Vesa Hack.
Tutustukaamme hänen suomalaista yhteisöllisyyttä rakentaviin lausuntoihin hieman, mutta otaksukaamme kaikella pieteetillä että kyseessä ei ole Vihreiden näkemys muusta, kuin hesalaisesta, Suomesta:
”Suurin vastuu pohjoisen työllisyyden kehittymisestä on pohjoisen ihmisellä itsellään. Jos te siellä vain odottelette, että etelän johtajat järjestävät teille niitä töitä, ei teille hyvin tule käymään.”
”Ihmisellä itsellään on suuri vaikutus siihen, onko hänellä töitä ja miten hänen elämänsä kehittyy. Pidän huolestuttavana sellaista asennetta, jossa kaikista vastoinkäymisistä ja murheista syytetään Helsingin herroja ja rouvia, sen sijaan että tartuttaisiin itse tomerasti toimeen.”
Onko noilla Hesan Vihreillä enään korvia muulle Suomelle? Mene ja tiedä! Tai paremminkin: Menkää työ, minen uskalla enää, vaikka Vihreiden nykyinen puoluesihteeri oli alaiseni Sodankylässä. Vesa… o vaan niin julma ja pelottava mjun kannalta.
Panu Höglund, tuo nikillinen vasta-kamuni sekä Uudesta Suomesta että Hommawatchista. Kirjoittelee korkealentoisia -taas. Taitaa kielitieteilijän pannussa olla nyt mitä ilmeisimmin korjaamaton, lopullinen vika.
Seuraavia, Suomen vähiten tunnetuimman iiristin, minua koskevia paranoidisia ”faktoja” en lähde kommentoimaan, koska hänen on ne ensisijaisesti maybe lähitulevana todettava oikeudessa oikeaksi, eli annan ne nyt suuremman yleisön ihailtavaksi:
Kommentti 28, Panu:”Ja kun minulla vielä on niskassani se yksi ortodoksinen nettihuligaani, joka vihjailee olleensa vapaaehtoisena mukana eräällä Neuvostoliiton hajoamisaikojen sotarintamalla, minua alkaa pikkuhiljaa ihmetyttää, mitä helvettiä sen kirkon huomassa oikein on tekeillä. Minusta tuntuu, että ortodokseilla alkaa olla hieman kiperiä kysymyksiä vastattavana siitä, mikä heidän roolinsa tässä yhteiskunnassa oikein on ja mikä on heidän suhteensa länsimaiseen demokratiaan.”
Kommentti 30, Panu:”Siksei, että asianomainen tekee sen nimenomaan ortodoksisuuttaan korostaen ja ortodoksin ominaisuudessa. Lisäksi siinä aseellisessa yhteenotossa, johon hän vihjailee osallistuneensa, olivat vastakkain ortodoksinen ja islamilainen osapuoli. Se, että tällainen tyyppi kirjoittelee minusta kaikenlaista paskaa nettiin, ei ole hänen yksityisasiansa. Se alkaa olla koko ortodoksikirkon asia, ainakin jos hän päätyi ao. rintamalle jonkin ortodoksikirkon sisällä toimivan kuppikunnan tai organisaation kautta.”
Kommentti 36, Panu:”Tämä ortodoksinen vainoojani on nimenomaan kämy. Kämyt maistakoot omaa lääkettään.”
Panu, pieni, korvasieni, vaikka olen pitkänlinjan armenofiili ja siis jollain tapaa otettu minua koskevista ”fantasioistasi”, laitan sille nyt vihdoin ihan kunnon stopin eli sanon: Höpö, höpö, maa kutsuu Panua! Palaappa, pikkuinen maanpinnalle, ettet menetä sitä (suoja)työpaikkaasi, perättömien juttujen levittämisestä. OK?
Toki, ymmärrän että nautit vainottuna olemisen ajatuksesta, mutta maailmaa ei juurikaan pyöri sinun ympärilläsi, ei armenialaisten vapaustaistelijoiden, ei safkalaisten oralistien -ja tuskin enään halla-aholaistenkaan muodossa.
Olet long gone, unohdettu; etäisesti ihmistä muistuttava, surkea, karvainen siirtolohkare, ypöyksin keskellä kylmää suomalaista talvimetsää.
Tästä huolimatta näet, etsit ja teet ihmisistä itsellesi ”vihollisia” siellä sun täältä. Relaa hieman, jätä netti hetkeksi syrjään ja mene vaikka ihan kunnon töihin. Uskon myös että psykiatrialla, pitkän terapian muodossa, on sinulle paljon, positiivista annettavaa.
Se oli syksyä. Muistaakseni. Olin seurustellut erään naislärväkkeen kanssa -jo liian pitkään. Pari viikkoa, tarkemmin sanoen. Harvinaisen ruma tyydytyksen väline se nainen ol, mutta sitäkin lahjakkaampi suikkiinottaja. Kavereille sitä ei voinu ollenkaan näyttää, kun ne ois luullu että mä seukkaan jonkun ruumiin tms. kanssa.
No, kerran pakosta jouduin lähtemään kyseisen syfiilisrysän kanssa hempeilemään eli ostaa jotain ns. eroottisia vaatteita sille ja mikä pahinta sen kans. Oli nääs sen synttärit. Sanoi täyttävänsä 22. vuotta. ”Jepjep, mutta vuonna 1969”: ajattelin, mutta onnistuin hillitsemään itseni.
Pitkään jouduin pyörimään kyseisen munahaukan kanssa naisten alusvaateliikkeissä. Krapulakin alkoi pikkuhiljaa puskemaan päälle. Vihdoin eräässä liikkeessä tuli myyjä tomerasti meitä auttamaan. Esitteli, puhui pitkään ja hartaasti.
Lopulta myyjä kääntyi puoleeni ja kysyi vihjailevasti minulta:”Haluaisitteko nähdä naisenne, jossain pitkässä ja valuvassa!?” Sillon mulla brakas lopullisesti ja mä sanoin:”Joo. Ehdottomasti. Oulunjoessa!”
Sitten kävelin liikkeestä ulos, Alko:n kautta kavareiden luo (hetero)pornoa kattomaan. Leffa oli muistaakseni ystävän, ystäväni siskon, erään J. Turusen omaisuutta.
1 Timo Anttila kommentoi: 22.1.2010 9.46: Kommentti poistettu täysin asiattomana. Timo, jos sinulla ei ole oikeasti mitään sanottavaa, niin älä sano mitään. Kiitti hei, Timo.
2Timo Anttila kommentoi: 22.1.2010 9.57: Ja jo toinen Timon kommentti poistettu täysin asiattomana.
“Ajoin kolme vuotta Hakaniemen kautta kulkevia prolelinjoja. Lempilinjani on kolmonen, siinä näkee läpileikkauksen yhteiskunnasta. Hakaniemessä nousevat kyytiin kodittomat, Eirassa naiset 500 euron käsilaukuissaan kulkevat ensimmäistä kertaa elämässään julkisella ja ihmettelevät, että miten tämä lippukone toimii.”
”Innokkaana 18-vuotiaana palasin Helsinkiin tekemään vallankumouksesta, mutta tuskin se täällä koskaan tapahtuu. Mulla on anarkistiystäviä, jotka ovat muuttaneet Venäjälle tekemään vallankumousta, sillä Suomessa se ei ole mahdollista.”
“Laki on vain sopimus siitä, miten asiat yhteiskunnassa järjestetään. Sopimuksia voi muuttaa ja niitä voi tarvittaessa rikkoa. Olisi mahtavaa olla juristi. Erityisesti EU-oikeus kiinnostaa, siellä tulee paljon syrjintää koskevia, kiinnostavia direktiivejä.”
“Totta helvetissä mä haluan murskata sen(heterokulttuuiri)! Eikä se ole edes kovin vaikeaa, heteroseksuaalisuus on nimittäin maailman epävakain konstruktio. Jollei sitä koko ajan vimmatusti ylläpidetä, se hajoaa palasiksi. Mainosten, lehtien, tv:n ja yhteiskunnan ylipäätään täytyy taukoamatta syöttää ajatusta siitä, että ainoa kunnollinen ihminen on hetero.”
“Heterokulttuurin idea on sulauttaa kaikki poikkeavuudet osaksi itseään. Tällä hetkellä ainoa hyväksytty tapa elää homona on jäljitellä heteroperheen mallia: kaksi aikuista, rivitalonpätkä, koira, lapsi tai pari. Seta liputtaa tällaisen perhekeskeisen heteronormatiivisuuden puolesta ja me seksuaalianarkistit vastustamme sitä. Homo on hyvä homo vaikka se ei haluaisi matkia heteroa.”
”Heteroseksuaalisessa maailmassa eläminen aiheuttaa vihaa, ahdistusta ja häpeää. Mustapinkit ampuivat tunteet takaisin heterojen kasvoille. Joka vuosi pride-kulkueen varrella on ollut kourallinen Jeesus-tyyppejä osoittamassa mieltään. Tuhannet ihmiset marssivat niiden heiluttelemien ’Kuole helvetissä homo’ -kylttien ohi. Mustapinkit ottivat kyltit pois, eikä niitä tyyppejä ole sen jälkeen näkynyt.”
”Moniavioisuuden pitäisi olla sallittua, samoin huomattavan eri-ikäisten ihmisten väliset rakkaussuhteet, jos molemmat kykenevät ottamaan vastuun itsestään. Rakkaussuhteen tulisi olla sopimus ihmisten, ei ihmisen ja valtion välillä. Ongelmia tulee vasta, jos sopimuksen toinen osapuoli on merkittävästi toista heikommassa asemassa. Näin on esimerkiksi, jos toinen on hyvin nuori ja lähes aina silloin, kun toinen on mies ja toinen on nainen.”
“Seksuaalikäännyttäminen on loistavaa. Vanha vitsi kuuluu, että jokainen nainen tarvitsee vain pienen sysäyksen oikeaan suuntaan. 1990-luvulla jenkkiaktivistien tunnuslause oli ’10 % is not enough, recruit recruit recruit!’. Nuoret ovat lähtökohtaisesti perverssejä ja kokeilunhaluisia. Kasvatusoppaiden mukaan ’13-vuotiaana monet tytöt ovat kiinnostuneita omasta sukupuolestaan, mutta ei hätää, se menee kyllä ohi’. Eikä mene, ei ainakaan itsestään. Tarvitaan hirveä määrä heteromuottiin tunkemista, ehdollistamista ja yhteiskunnan painetta, jotta tuloksena on aikuinen hetero.”
”Käännytystä homoseksuaalisuuteen voi ja kannattaa ehdottomasti harrastaa. Parhaiten se sujuu käytännön harjoituksilla.”
“(Haluavatko seksuaalianarkistit hajottaa perinteisen perheinstituution?” Kyllä haluamme! Päivi Räsänen on queer-sensitiivinen henkilö ja ymmärtää erittäin hyvin, missä vaara piilee. Toiminnan ydin on horjuttaa heteroperheen ja -parisuhteen ylivalta-asemaa yhteiskunnassa. Ja olla ylipäätään aina piikkinä lihassa.”
Kaarina, Jukka ja Pekka (Siikala), millaisia tuntemuksia nämä Teissä herättävät? Tai, miten nämä voitaisiin ”dekonstruoida” niin, että tavallinen lukija ei näkisi niissä vihaa suomalaista yhteiskuntaa kohtaan. Auttakaa, mä en nyt kertakaikkiaan moiseen pysty! Toki Akuliina voit itsekkin tulla niitä mulle ”suomentaa”!
Lähde: City-lehti 14/2009: Bensaa liekkeihin! YLE Radio 1:ssä lauantaisin klo 12.15.
Theodoros Abu Qurra (n. 750–830) oli ortodoksinen munkki ja piispa Lähi-idässä varhaisislamilaisella kaudella. Hänen teoksensa Ikonien kunnioittamisesta kuuluu varhaisimpiin arabiankielisiin kristillisiin kirjoituksiin. Teos on kirjoitettu vastaukseksi muslimien esittämään kuvien kunnioittamisen kritiikkiin. Kyseessä on merkittävä dokumentti varhaisesta ortodoksisesta ikoniteologiasta. Teos on mielenkiintoinen myös uskontojen kohtaamisen kannalta. Ikonien kunnioittamisesta on ensimmäinen arabiasta suomeksi käännetty ortodoksinen kirja. Näin se avaa suomalaiselle lukijalle kokonaan uuden ortodoksisen kulttuurialueen.
Teoksen on alkukielestä kääntänyt ja laajalla johdannolla varustanut filosofian tohtori Serafim Seppälä, ortodoksinen munkki ja diakoni, joka toimii systemaattisen teologian professorina Joensuun yliopistossa. Kirjan julkaisija on Valamon luostari ja sen on kustantanut Maahenki Oy. Kirjan laajassa johdanto-osassa munkki Serafim kertoo teoksen olevan merkittävä kolmesta syystä:
1.Se on varhaisimpia arabiankielisiä kristillisiä kirjoitelmia, jonka kirjoittaja tunnetaan varmuudella ja ensimmäinen arabiasta suomeksi käännetty ortodoksinen kirja.
2.Kirja on merkittävä uskontojen kohtaamisen kannalta – vaikka se on virallisesti kohdistettu juutalaisille, se kuitenkin on vastaus muslimien esittämään kritiikkiin kuvien kunnioittamista vastaan.
3.Kirja on merkittävä dokumentti idän kirkon varhaisesta ikoniteologiasta.
Alkuperäisen tekstin kirjoittaja Theodoros Abu Qurra syntyi ja eli 700-800-luvuilla. Koska hänen elämänkertaansa ei ole säilynyt, hänen elämäänsä liittyy monia epävarmuustekijöitä ja useissa kohdin hänen kohdallaan joudutaan käyttämään määritettä ”todennäköisesti”. Hän siis lienee vieraillut Pyhällä maalla ja kilvoitellut siellä kreikkalaisortodoksisessa Mar Saban eli pyhän Sabban luostarissa. Hänestä ilmeisesti tuli todella nuorena Pohjois-Mesapotamiassa sijainneen Harranin piispa, josta tehtävästä hänet erotettiin ja johon hän kuitenkin myöhemmin jälleen palasi ja niitti mainetta apologeettina, ortodoksisen uskon vankkana puolustajana, mitä hän teki niin arabiaksi kuin myös kreikaksi ja omalla äidinkielellään syyriaksi. Nyt suomeksi käännetty teos oli kauan pimennossa ja siitä ei ehkä arabiankielen outouden ja osaamattomuuden vuoksi paljoa puhuttu ortodoksisissa piireissä lähes nykyaikaan asti.
Lähi-idässä Theodoros Abu Qurra oli kuitenkin tunnettu ja häntä pidettiin lähes kirkkoisiin rinnastettavana teologina. Ortodoksisen kirkon lisäksi hän on nauttinut arvostusta myös monofysiittisessä syyrialaisortodoksisessa kirkossa, vaikka hän arvosteli tämän kirkon opintulkintaa kirjoituksissaan. 800-luvulle ajoitettu Theodoros Abu Qurran ikonien puolustamiseksi kirjoitettu teksti on yksi varhaisimmista koko ortodoksisessa kirkossa sitten Nikeassa vuonna 787 pidetyn seitsemännen ekumeenisen kirkolliskokouksen, jossa ikonien raastaminen, ikonoklasmi tuomittiin virallisesti.
Abu Qurran pisteliäs tyyli luo kontrasteja ja haastaa toisin uskovat ja saattaa joistakin olla hieman liian kärkevää tai vanhanaikaista nykyiseen ekumeniaan ja suvaitsevaisuuteen tottuneessa Suomessa. Teksti saattaa vaikuttaa paikoitellen jopa antisemitistiseltä, juutalaisvastaiselta. Kaiken tämän selitys kuitenkin paljastuu tekstistä ja saa uuden merkityksen. Munkki Serafim sanoo osuvasti johdannossaan: ”Ikonien kunnioittamisessa ei ole kysymys jostain uskonnollisen kulttuurin irrallisesta osa-alueesta vaan siitä, millaista uskonnollinen asennoituminen pohjimmiltaan on ja millaiseksi uskon ja uskonnon perusluonne ymmärretään. Suhtautuminen kuviin ei ole erillinen kysymys vaan seurausta siitä, miten uskon ja järjen suhde uskonnossa mielletään”. Abu Qurran mukaan kristityn ei tarvitse ryhtyä puolustamaan uskonsa rationaalisuutta. Tuohon sortuminen johtaa kaiken oleellisen ja siunauksellisen menettämiseen.
Kristinuskon ydin on tuonpuoleisen Jumalan ja luodun todellisuuden paradoksaalinen yhdistyminen Kristuksessa. Kirjan sisältöön pääsee hyvin kiinni laajan ja monipuolisen munkki Serafimin johdanto-osan avulla. Sen osuus koko kirjasta on noin kolmasosa ja se on oleellinen osa kirjan kokonaisuutta. Johdanto antaa lukijalleen uusia ulottuvuuksia ja syventää Abu Qurran tekstin ymmärtämistä. Theodoros Abu Qurra antaa omassa tekstissään monia eväitä nykypäivän ihmisillekin ja niiden sisältö pysäyttää meidät ajattelemaan ja miettimään omaa asennettamme niin ikoneihin ja niiden kunnioittamiseen kuin siinä ohessa myös moneen muuhun uskomme perusteisiin. Abu Qurra kirjoittaa:”Kristinusko on jumalallista viisautta, jota maailman viisauden järki pitää tietämättömyytenä. Tietämättömyydessään he luulevat viisautensa olevan äärimmäistä viisautta. He kutsuvat kristinuskoa hulluudeksi, koska se on vastoin heidän omaa viisauttaan.”
Meillä on ollut aiemmin käytössämme suomenkielellä pyhän Johannes Damaskolaisen (k. n. 750) kirjoittamia puheita ikonien syyttäjiä vastaan (Johannes Damaskolainen: ”Ikoneista”, OKJ, 1986, ISBN 951-9071-80-6). Nyt olemme saaneet tuon kirjan ohelle myös Theodoros Abu Qurran kirjan ”Ikonien kunnioittamisesta”, ja näiden teosten avulla me paremmin osaamme muodostaa niin oman kuvamme ikoneista ja niiden kunnioittamisesta kuin myös tarvittaessa selittää asiaa muunuskoisille.
”Elämme aikoja, jolloin jokaisella pitää olla mielipide Kaarina Hazardista. Tässä omani: Kaarina on mojova sanankäyttäjä, joka toivottavasti jatkaa kolumnistina vielä pitkään. Tekstejä on hauska lukea silloinkin, kun on eri mieltä. Ja varsinkin silloin.En ole koskaan kestänyt samanmielisten hymistelyä kovin pitkään. ”
Bravo, encore! Fantastista, Jukka ei vihaa ketään tai jos vihaakin, osaa hän hallita vihansa, toisin kuin me muut, vähemmän näkyvämmät mediakriitikot.
Jukka tietää aina ketkä eivät ole kuin hän. Siis, ketkä ovat vihaajia. Jukka on hieno ja humaani karakteri. Äänestäisin milloin vaan häntä, jos hän olisi vaikka, sanotaan nyt vaikka Vihreiden jäsen.
”Kuluneen viikon Facebook-käyttäytyminen tuntuisi kuitenkin vihjaavan, että ihmiset hakeutuvat mielellään samanmielisten seuraan. Varsinkin silloin, kun saa yhdessä vihata, oikein sydämensä kyllyydestä. Hazardin Tony Halmetta tölväissyt kolumni on tuottanut niin paljon vihaa, että Haitin maanjäristys ei ole mitään sen rinnalla.Todistettakoon väite tilastoilla. FB-ryhmään ”Iltalehti boikottiin, kunnes Hazard saa kenkää” oli sunnuntai-iltaan mennessä liittynyt vajaat 18 000 ihmistä, samalla kun suurimmassa löytämässäni suomenkielisessä ryhmässä Haitin maanjäristyksen uhrien puolesta oli jäseniä 5 000 ja rapiat.”
Jukka on näemmä tutustunut Facebookin tarjontaan laajastikkin kun osaa noin sanoa. Selväähän on, että muunlaisia ns. viha-ryhmiä ei Facebookissa ole kuin äärioikeistolaisten ja heidän hangöraundilaisten.
Sen sijaan, Jukan apologian Haiti -rinnastus on karkea ja jopa julma. Lähes bizarri elleipä jopa hazardi. Oletan kuitenkin että se kertoo vain Jukan omintakeisesta suhteellisuudentajusta tai sen puutteesta.
Toisaalta, koska Jukka tukee ”väitettään” tilastoilla, voidaan se ymmärtää myös rationaalisesti. Mutta näin ymmärrettynä, havaitsemmme pian, että kyseessä on vain Vihreille tyyppillinen, pedantti tapa siirtää tai vesittää keskustelu, siirtämällä tai vertaamalla sitä milloin mihinkin maailmalla tapahtuvaan asiaan, ilmaston lämpenemiseen jne. (Tätä tekniikkaa ei ole muuten tarpeeksi huomioitu muiden puolueiden piirissä vielä!).
”Vihaaminen on monin verroin kiehtovampaa kuin välittäminen. Tai ehkä Haitin uhrit vain sattuvat olemaan väärän värisiä.”
Aivan. Siinäs kuulitte vain Jukka, Vihreät yleensä ja kenties eräät vasemmistoliittolaiset välittävät ihka oikeasti ihmisistä, ilman väriä tai kanssa. En minä ja ette te, koska olemme pohjimmiltamme rasisteja.
”Sekin on oireellista, että boikottiryhmän nimi ei viittaa Halmeen muiston puolustamiseen, vaan kolumnistin vastustamiseen: tavoitteena ei ole vaalia vainajan kunniaa, vaan vihata Hazardia. Työtään ryhmän jäsenet tekevät kehittelemällä Hazardista paljon ilkeämpiä luonnehdintoja kuin tämä konsanaan keksi Halmeesta. Ilkeys on vielä harmitonta. Mutta ryhmän sivuilla on levitelty myös Hazardin puhelinnumeroa ja kotiosoitetta, samassa yhteydessä toivottu pikaista poismenoa.Voi pieniä sieluja. Se on erikoista, että Hazardin moraalia moittivat kriitikot eivät tunne mitään velvollisuutta moraalia kohtaan itse. Pahimpien idioottien toiminta on muuttunut henkilökohtaiseksi uhkailuksi. Se on yksinkertaisesti kuvottavaa. Viharyhmien verkosto ei muistuta toimivaa yhteiskuntaa, vaan enemminkin kyse on kansalaissodan sähköisestä muodosta.”
Kappaleen alkupuolella Jukka osuu ensimmäistä kertaa asiaan, johonkin huomionarvoiseen, mutta kun puhe siirtyyy ”moraaliin”, ilman että Jukka analysoi millään muotoa Hazardin vastaavaa, on se alkeellista puhetta. Jeesustelua jopa. Kansalaissodan sähköisiä ulottuvuuksia minä taasen en juurikaan tässä näe, mutta kenties en ole niin kansalaisrohkea kuin Jukka ja Kaarina.
In nuce, Jukka tietoisesti väistää kysymyksen Hazardin käyttämästä kielestä. Hän ei ilmeisesti näe mitään erikoista, halventavaa tai ”vihaista” missään Hazardin kolumnin kohdassa.
Voidaan siis olettaa, että hän yhtyy Hazardin Halme-kuvaan, joka on samalla Hazardin kuva tai käsitys suomalaisesta miehestä. Tätä Hazardin mieskuvaa on mielestäni osuvimmin mallintanut täällä Uudessa Suomessa Finnsanity -blogin pitäjä, Arhi Kuittinen:
”Kaarina Hazardin kolumnia lukiessa - ja aina kolumnia lukiessa - on pakko lukea samalla hänen ihmiskuvaansa. Ja tulkintaa suomalaisuudesta, nyt naisen närkästynyttä tulkintaa. Hän ei samaistu suomalaisen miehen tragediaan, koska kukaan suomalainen mies ei voi täyttää suomalaisen naisen unelmaa ihannemiehestä - tai freudilaisittain tarkasteltuna haavekuvaa isästä. Kriittiselle naiselle ei tämäkään kuolema herätä kysymyksiä siitä, miksi suomalainen mies kuolee nuorimpana läntisen Euroopan maista.
Hänelle ei herää kysymyksiä siitä, miksi suomalainen mies on yhtä lukutaidoton oman tuskansa kanssa kuin Nykäsen armas vaimo valittunsa suhteen. Hän ei ymmärrä, miksi lapsena väkivaltaa kokenut miehen on pakko kirjoittaa kokemustensa perusteella anuksen yläpuolelle Exit only. Hän ei ymmärrä, miksi voimattomuutensa voiman hakemiseen kanavoinut mies herätti niin paljon transferenssia, samaistumisen värähtelyä suomalaisissa miehissä. Onnistuessaan urallaan hetken verran. Ollessaan voittamaton, kiistämättömän vahva, kyseenalaistamaton.
Ylittäessään yhteiskunnan rakenteellisen väkivallan omalla olemuksellaan. Suomalaisen miehen tragedia ei avaudu feministeille muuta kuin valistuksellisen paheksunnan ja pilkan kautta. Miehen täytyy hävetä väkivaltaisuttaan kun väkivaltaiselle naiselle on osoitettava sympatiaa hänen toimiessaan vain uhriutensa pakottamana. Väkivaltaisen Suomen historia on niin piilossa miesten traumoissa, että naiset osaavat tarkkailla vain miesten epäonnistumista moralistisesta näkökulmasta. Miksi varsinkin miehen epäonnistuminen saa naisen kulmahampaat esille? Saiko Lipposen tai Vanhasen tietoinen despotismi koskaan Hazardin verbaalista vyörytystä lähellekään samalla mitalla? Voi toki haluta paljastaa kohteestaan paljon -mutta paljastaakin itsestään enemmän.”
”Sanatkin ovat vain ikoneita (kuvia) asioista”:totesi eräs ikonien puolustaja 700-luvulla jKr. Muistaakseni p. Nikeforos Tunnustaja, mutta saatan olla väärässä. Tematiikasta kiinnostuneet voivat syventää ajatteluaan tässä suhteessa p. Johannes Damaskolaisen kirjoitusten kautta, joita on jo aikaa sitten suomennettu.
Ja asiaan selvemmin; Kaarina Hazardin Tony Halmetta analysoiva, kansalaisrohkea ja mediakriittinen nekrologi, on joviaalilla tavallaan jälleen kasannut kaikkien näkyviin tekstin ymmärtämisen eli hermeneutiikan ongelmatiikan.
Koska kukaan meistä ei liene Nikeforos, Gadamer tai edes uudestisyntynyt Habermas, lienee asiaan liittyvän suukovun ja takapuheen takia syytä ”ohjata” puhjennutta keskustelua estetiikan suuntaan.
Selväähän on, jälkikäteen tottakai, se että keskivertolukija ei ymmärtänyt KH:n kirjoitusta kuten olisi pitänyt. Tarkemmin sanoen, he ymmärsivät vain lukemansa, mutta kehnon koulutuksen tai epävakaan maantieteellisen sijoittumisensa tms. takia he eivät osanneet tulkita sitä oikein.
Onneksi tähän sumppisuomalaisen ”tulkintahäiriöön” useat toimittajat, vasemmistoliittolaiset ja vinalaiset elementit hokasivatkin nopeasti puuttua. Kiitos heille, mutta itse tahtoisin muistuttaa näitä ”tulkintahäiriöisiä” sumppeja siitä että, mediakritiikki voidaan ymmärtää myös taiteena. Eräänlaisena kirjoitettuna maalauksena.
Selvää on se, että kaikki eivät pääse Etelä-Suomen ja erityisesti Hesan suunnalla, suuresta luovuudestaan ja erinomaisuudesta huolimatta, sinne minne he itse katsovat oikeutetusti kuuluvansa.
Siis, heistä ei tule poliitikkoja, näyttelijöitä, kriitikkoja tai taidemaalareita. Siksi on luonnollista että heistä tulee vähintään toimittajia ja se mitä he sitten kirjoittavat on siis aika ajoin ymmärrettävä luovana työnä. ”Taiteena” jopa.
Tällaisten toimittajien ”taide” taasen vaati oppineen, mutta sitäkin valikoituneen joukon erilaisia (paikallisia) tulkitsijoita, kriitikoita, jotka kertovat ja sanovat -koko Suomelle tarvittaessa- mitä kyseinen kansalaisrohkea/mediakriittinen/luova jne. toimittaja omalla kirjallisella ”teoksellaan” itseasiassa tarkoitti ja mihin hän pyrki. Tai miksi, maybe ns. tavisten tulkinnat ovat vääriä.
In nuce, Kaarina Hazardin tapaiset nerot, syvätuntevat älyköt itseasiassa osoittavat meille taviksille kuinka vajaita, huonosti koulutettuja ja korkeakulttuurille vieraita me suomalaiset itseasiassa olemme.
On siis ensiarvoisen tärkeää että luemme heitä, KH:n kaltaisia ”taiteilijoita” asiantuntevin kommentaarien kera ja otamme opiksi, jotta osaamme äänestää heitä eduskuntaan, kun he vihdoin katsovat olevansa -meidän edestämme toki- sen arvoisia. Se on meille kaikille parhaaksi. Amen.
Mesrob Mashtotsin, Ignatei Hämysen, Von Stauffenbergin, Dimitri Sostakovitsin ja i. Samir Khalilin jalanjäljissä.
http://www.youtube.com/watch?v=RE9sQEw0W4s
